Torstai 18.4.2013
ARKTIKUM
Ensimmäinen käyntikohde oli Arktikum, jonne
lähdimme suoraan linja-autosta. Matkalla ohitimme punaisen hirsitalon, ainoa
oikeasti vanhan näköinen. Kävi ilmi, että se oli muualta siirretty – Rovaniemen
palon jälkeen kun ei mitään juuri ollut jäänyt jäljelle. Aamukahvi nautittiin
kahvilassa, jonka sisustuksena olivat divaanit ja vuodekatokset – erikoinen
valinta ja tunnelma kuin Liisa Ihmemaassa – elokuvassa. Hiukan hortoilimme ja harjoitimme kartanlukua
hiljaisen Rovaniemen kaduilla, mutta lopulta löytyi oikea polku. Tuo sana ”polku” pulpahteli esiin kaksi päivää
jokaisessa paikassa eri tilanteissa, eri ihmisiltä. Sana kuvaa hyvin oppimista:
kapea väylä, kiemurtelee, kääntyilee, palailee takaisin, välillä selkeä,
välillä katoava. Voit oikaista tai kiertää pidemmin, tehdä omaa polkua. Se vie
johonkin – joko takaisin tai eteenpäin.
Arkkikumissa meidät otti vastaan Ulla Vatanen,
innostunut nuori nainen, joka selvitti perusteellisesti ja tehokkaasti talon
historiaa ja käytänteitä. Mieleen jäi Aallon näyttely, jossa oli
mielenkiintoista lukea käyttäjien kokemuksia ja kommentteja talojen, tilojen,
huonekalujen ja valaisinten toiminnasta. Näköjään kaikki kaunis ei aina toimi
arjessa. (Matkan varrelta jäi myös mieleen kommentti: ”Ei kaupunki arvosta
kulttuuria. Aallon rakennukset mätänevät paikoilleen.”) Näyttelyn yhteydessä löytyi taideprojekti
Rovaniemen arkkitehtuurista: koululaiset ja lukiolaiset olivat valmistaneet
asemakaavan ja siihen talot routaeristelevyistä. Työ oli vaikuttava ja
hiljentävä, arjen kauneutta. Väriä töihin ei kaipaa, se syö muodon noilta
hienoilta töiltä.
Varsinainen kohteemme oli kuitenkin oppimispolut ja
niihin tutustuminen. Löysimme itsemme pienestä luokkahuoneesta, jossa oli
keskellä pöytiä ryhmässä ja viehättävät poronnahalla päällystetyt tuolit, ei
kuvia tai muita virikkeitä, vain yksinäinen kaappi nurkassa. Mutta mikä sisältö
siinä olikaan! Ulla oli nostanut esiin erilaisia oppimispaketteja ohjeineen ja
saimme katsoa, koskettaa ja kokea.
1. Pleksin alla oli suojattuna erilaisia tavaroita ja
toisella alustalla suojaamattomana sama asia. Omin silmin näki, mitä kosketus
ja kulutus saa aikaan tavaralle – oli se sitten oravannahka, vanha Aku Ankka
tai lautanen. Pohdintaa siitä, miksi suojataan, miksi tavara valitaan museoon,
mitä ikä tekee tavaroille ja materiaaleille (kosketus, kosteus, valo jne.)
Vaikuttavan yksinkertainen ajatus ja toteutus.
2. Pöydällä oli esillä laukkuja (matkalaukku, reppu,
kangaskassi jne.) eri vuosikymmeniltä kyseisen aikakauden tavaroita sisällään.
Huomasin, että minulla on samanlainen matkalaukku sängyn alla! Sinne sisälle
eri aikakausien vaatetusta, tekstiilejä, kankaita, käsityötarvikkeita… Ajatus
ainakin lensi katsellessa.
3. Yhdessä pakkaus sisälsi erilaisia soittimia,
joilla ryhmä sai luoda esim. oman pienen sävellyksen. Karhun mörinä soittimesta
oli vaikuttava, mutta en itse nähnyt sovellusta käsityöhön.
4. Suurennuslasin avulla tutkittiin poikkileikattua
puuta, laskettiin vuosirenkaita ja pohdittiin mikä on aiheuttanut vahingon
kasvussa. Oliko syynä tulipalo, hyönteiset tai muu? Suurennuslasia voisi
käyttää kankaan sidoksen tutkimiseen ja mikroskoopilla kuitujen
poikkileikkausta ja tunnistusta. Nyt tosin on jo tietokoneeseen liitettäviä
kameroita, joilla saa aikaan kohtuullisen suurennoksen, mutta ei niin hyvää
kuin mikroskoopilla. Polttokokeita olen
myös käyttänyt: tuoksu, palamisjätteen tuntu eli miksi jää mitä jää –
viimeistysaineet, öljy tekstiileissä jne.
5. Keraaminen rikottu ruukku, jota sai tutkia ja
piirtää paperille ehjäksi. Hyvä työ hahmottamisen harjoitteluun, mutta ei ehkä
sovellettavissa itselle.
6. Yksi hauskimpia ja monipuolisempia
oppimistehtävistä oli työliivi, jossa oli tehtäväkortteja taskuissa,
tunnustelupusseja, taskulamppuja, joiden avulla etsittiin museossa kohteita.
Tunnustelupusseissa oli eri materiaaleja, voisiko olla materiaaleja, joista
tehdään kankaita? Hamppu, pellava, silkki, villa… Huh!
7. Kauniisti työstettyjä
tehtäväkortteja kuvineen, mutta tuntui kovin kuivalta ja ennen nähdyltä muiden
rinnalla. Tässä vaiheessa ei jaksanut enää ajatella, joten onneksi kaikki tämä
tieto löytyy netistä.
Oppimispolut ovat olleet käytössä alkuun paljonkin,
mutta nyt kävijämäärät ovat vähentyneet. Pohdittiin eivätkö opettajat tiedä
mahdollisuudesta vai pitäisikö mainontaa lisätä. Museossa ei ole museolehtoria,
joten koko Oppimispolku – kokonaisuus on toteutettu hankerahoituksella.
Suunnittelijoina ja tekijöinä oli kaksi henkilöä: opettaja, jolla on hallussa
pedagogiikka sekä museoalan opiskelija.
KORUNDI
Pää oli jo täynnä, mutta seuraava kohde odotti,
joten suunnistimme Korundiin läpi keskustan. Löysimme punaisen tiilirakennuksen,
joka oli entinen linja-autovarikko. Rakennus oli jotakuinkin ainoa, joka
selvisi Rovaniemen palosta ja sen korjauksiin on kerätty tiiliä kaikista
tuhoutuneista rakennuksista. Kaunis ajatus ja kestävän kehityksen oivallinen
esimerkki.
Meidät otti vastaan Kaija Kähkönen, joka toimii
museolehtorina. Alun perin hän oli kuvataideopettaja, joka opiskeli lisää ja
omien sanojensa mukaan ”joutui” museoalalle. Loistava kertoja, joka maalaa
silmien eteen menneen nykyiseksi. Kertomus siitä, että hänen veljensä nuorena
harjoittelijana vei junalla kokoelman hankkimiseksi tehdyn hakemuksen
Helsinkiin Wihuri -säätiöön postilakon vuoksi ja tuli samoin tein takaisin,
suorastaan sulatti sydämen. Kaija esitteli meille tapoja opettaa ja tehdä
taidekasvatusta – esim. työpajoissa toteutetaan tutkittua kohdetta/asiaa
käytännössä. Näyttelyissä olivat käytössä mm. suuret arpakuutiot, joita
heittämällä edetään teokselta toiselle noppaluvun mukaan ja toteutetaan
tehtäviä ohjeiden mukaan. Pienemmille kävijöille oli käytössä hauskat
”jäälautat”, joiden päällä seilattiin teokselta toiselle kuulemaan ja
katsomaan. Lisäksi Kaija istuttaa yleensä lapset pienille tyynyille (rauha),
joissa toisella puolella on eri värit väriympyrää varten. Tämä kuulosti
oikeasti hienolta! Kukahan tekisi itselle moiset tyynyt…
Kävijöitä Korundissa on paljon, peruskoulun kaikki
luokka-asteet sekä ammatilliset oppilaitokset hyödyntävät hyvin työpajat ja
näyttelyt. Lukiolaiset puuttuvat, eikä selkeää syytä asiaan keksitty.
Käytävältä löytyi hauskuutta, Lappsetin peli, jossa
hypittiin ruudusta toiseen ja valittiin ruutuja vastauksen mukaan. Pelissä opetettiin
eri taidemuotoja: musiikki – tunnista soitin, kuvataide – mikä pala kuuluu
teokseen, värioppi – miten värit sekoittuvat jne. Tämä oli tosiaan nykyaikaa,
tuli mieleen kaikki Wiit ym. liikkumispelit.
Saimme myös tutustua Korundin digitaaliseen
näyttelyyn, jossa 5-vuotisen rahoituksen turvin on kuvattu kaikki näyttelytyöt
ja laitettu nettiin kaikille katsottavaksi. Ja mikä parasta – niitä saa ja pitää
käyttää opetuksessa täysin ilmaiseksi. Alussa töitä Korundissa on ollut 500,
nyt 3000 ja kaikki on digitoitu… Lisäksi Wihuri -säätiö ostaa teoksia koko ajan
lisää museolle.
Näyttelyn ”helmistä” otin joitain kuvia:
silityspöytä, jossa kankaan muodosti silitetty ja ryppyinen kuparikangas, puut
roikkumassa juuret taivasta kohti (tunne juuresi, kurota tähtiin – ajatus nousi
mieleen), eskimopuku pienistä helmistä ilman käsiaukkoja (kauniiseen
kahlehdittu), hiljainen koivumetsä ja kuvat kartoista, joissa esitettiin mitä
kaivosvaltaukset tekevät luonnolle (mustalla tahritut alueet).
Samassa pihapiirissä Korundin kanssa sijaitsee
konserttitalo ja yhteistyötä tehdään tiiviisti. Kävimme illalla katsomassa
lastenkonsertin, jossa musiikki, draama, tanssi ja käsityö loivat hienon ja
vaikuttavan kokonaisuuden. Tanssiva kirahvi ja apina kuljettivat musiikin
tarinaa, pelkällä naamion vaihdolla hahmo muuntui toiseksi. Kaunis kirahvi oli
tosin pelottava hahmo pienimmille katsojille. Hahmo oli viehkeä liikkeineen,
mutta sininen väri synkkä ja kylmä eikä tukenut hahmon lempeyttä tarinassa.
Apinan irvistys puolestaan oli kuin suoraan Afrikan pimeistä metsistä, kirkas
pinkki väri vähän lievensi vaikutelmaa, mutta minusta tämä hahmo väristä
huolimatta oli pelottava ja vastenmielinen. Tanssijan liikkeet olivat loistavia
ja toivat erinomaisesti esiin eri hahmojen luonteen.
Taas erilaisia polkuja ja tapoja
toteuttaa taidekasvatusta!
Perjantai 19.4.2013
Tässä vaiheessa oli jo pää täysi uusia ajatuksia,
mutta sovittuja tapaamisia oli vielä kaksi ja yksi muu kohde, joten uusia
haasteita päin.
TAIKALAMPPU
Rovaniemen kaupungintalolla meidät otti vastaan Sirkka Pasma,
joka toimii koordinaattorina Taikalamppu -projektissa. Tapasimme jälleen yhden
asiastaan innostuneen ja asiantuntevan ihmisen, joka sai syttymään
taidekasvatuksen mahdollisuuksista. Aikaa tapaamiseen oli aivan liian vähän,
mutta onneksi netistä löytyy runsaasti tietoa ja aineistoa osoitteesta www.taikalamppu.fi. Taikalamppuun kuuluu
11 toimijaa yhteensä, Lapissa 5 Lapin kuntaa sekä saamelaiskäräjät. Projekti on
toteutettu 4-vuotisella rahoituksella, joka on loppumassa ja jatko on epävarma.
Työpajatoimintaa pidetään ympäri kaupunkia eri
toimipisteissä, joten niihin emme päässeet tutustumaan. Toiminnassa on pidetty
mm. päiväkotien henkilöstölle täydennyskoulutusta taidekasvatuksessa ja
Rovaniemen koulutoimen opetussuunnitelmaan on tekeillä
kulttuuriopetussuunnitelma, jonka pitäisi valmistua syksyllä 2013. Saimme
tietoa myös Tornion kulttuuriopetussuunnitelmasta, joka löytyy Tornion
kaupungin sivuilta.
Miksi Taikalamppu sitten luotiin?
Vastauksena kysymykseen: 1) taataan tasa-arvo ja yhdenmukaisuus
kulttuuriopetuksessa, 2) että kukaan ei pääse ulos perusopetuksesta ilman
kulttuurikäyntiä/opetusta, 3) tutkitaan miten eri taidekasvatus voidaan
yhdistää eri oppiaineisiin. Tämähän on suoraan sitä asiaa, jota ryhmässämme
pohdimme!
Kirjaston kanssa Taikalamppu tekee tiivistä
yhteistyötä mm. Annikki Setälän saduista. Päiväkodeille on valmistettu
opetuspaketti esiopetuksen käyttöön ja päiväkodeissa kiertää pienoisnäyttely,
jonka ohella ensin annetaan koulutusta henkilökunnalle täydennyskoulutuksena
tekniikoista ja ohjeistetaan näyttelyn hyödyntämisestä opetuksessa. Lisäksi
tarjotaan kouluille esityksiä, teatteria ja konsertteja. Tavoitteena olisi
saada kouluille kulttuurivastaava/kulttuurikummi, jonka kautta tarjontaa
voidaan markkinoida. Lisänä on vielä nykysirkus – opintoja kouluille ja
ammattiopiston opiskelijoille. Kansalaisopiston puolelta toiminnassa on mukana Liisa Kivimäki.
Jotta kysyntään voidaan vastata, tehdään kyselyjä
nuorille kiinnostuksen kohteista. Kyselyt toteutetaan koulujen avulla, eri
tilaisuuksissa, paperilla ja haastattelemalla nuoria. Saatujen tietojen mukaan
järjestetään työpajoja ja kursseja eli vastataan heti kysyntään. Uutena alueena
on elokuvan teko, jossa tarjotaan tukihenkilö avuksi kouluille ohjaamaan
toimintaa ja auttamaan teknisessä toteutuksessa. Näin opettajan ei itse
tarvitse osata kaikkea. Mikä helpotus…
Toiminta on laajaa ja yhteistyötahoja paljon.
Huomattavaa on, että Kainuu puuttuu Taikalampun kartalta.
PILKE
Metsäkeskus Pilke Arktikumin vierellä vie meidän
polkumme takaisin alkupisteeseen. Välimatkaa rakennuksilla on vain 8 metriä.
Ulospäin synkän rakennuksen sisältä löytyy yllättäen valoisa, avara tila, jossa
kaikki on avointa toimistohuoneiden lasiseiniä myöten. Mikä valo ja tilan tuntu
ja kaunista puurakentamista! Meillä ei ollut sovittua tapaamista, mutta aina
aktiivinen jäsenemme ryhtyi puheisiin infon henkilökunnan kanssa ja pian
huomasimme kulkevamme pätevän, asiantuntevan ja innokkaan oppaan perässä pitkin
taloa.
Saimme kuulla rakennuksesta, sen toiminnasta ja
näyttelyiden sisällöstä. Täällä eri oppimisen polut olivat toteutettu
perinteisemmin ja hyödynnetty paljon tekniikkaa mm. näyttöruutujen ja
”ampumispelien” muodossa. Osa toimi ihan hyvin ja ainakin paikalla olleet
nuoret hyödynsivät ammuntaa ja karaoke -pelejä ihan innolla. Käsityöihmisenä
odotin eniten ryijyjä, joita oli toteutettu mikrobiologian kuvista enkä
pettynyt odotuksiini. Mieleen tulivat kyllä hiukan luukkukuva-tekniikalla
toteutettu suunnittelu, mutta tekstit antoivat runsaasti lisätietoa asiasta.
Tässä vaiheessa oli havaittavissa jo hiukan
taisteluväsymystä ja vielä yksi kohde oli käymättä, joten paneutuminen eri
tehtäväpisteisiin ei varmaan ollut enää niin perusteellista kuin aiemmin.
OTTOBRE
Pienen harhailun jälkeen kurvasimme vanhan, kauniin
kivirakenteisen koulun pihaan. Summerin takaa pääsimme rakennukseen, jossa sijaitsi
Ottobre-lehden toimitus ja toisessa kerroksessa kangasmyymälä. Voi veljet,
luulin tietäväni lehdestä jotain, mutta enpä tiennytkään! Päätoimittaja ja
lehden perustaja Tuula Hepola otti meidät vastaan ja sen jälkeen en olisi
malttanut enää mennä myymälään, niin mielenkiintoista asiaa tuli liukuhihnalta!
Koulutukseltaan Hepola on artesaani, artenomi ja lisäksi hänellä on
mediaopintoja. Kaikki tämä ”neljän nahkaisen väitöskirjan” ohella. Työuransa hän aloitti Muoti-Muksut -lehdessä,
josta sopimus sanottiin irti, koska haluttiin sisältöä ”halvemmalla ja lisää
höttöä” lukijoille. Tähän Tuula ei lähtenyt mukaan ja syntyi Ottobre-lehti. Siis suomalainen lehti Suomessa, joka julkaistaan
nykyisin 7 eri kielellä ympäri maailmaa! Ja minä kun luulin, että kyseessä on
käännösversio jostain eurooppalaisesta lehdestä…
Lehden idea on mykistyttävän suoraluontoinen,
tavallinen ja kuitenkin huikea visio: laatua, laatua, laatua. Hepola
suunnittelee, kaavoittaa ja sarjoo mallit itse. Mallit ommellaan paikan päällä,
toimitus ja ompelimo ovat yhtä suurta kokonaisuutta, missä mikään ei ole
piilossa tai peitossa. Lehden kuvaukset tehdään ympäri Rovaniemeä ja malleina
toimivat ihan tavalliset kansalaiset eikä ammattimallit. Lehden lapsikuvauksiin löytyy Rovaniemeltä kuulemma
helposti lapsia eri kansalaisuuksista maahanmuuton vuoksi. Kankaat tuotetaan enimmäkseen Saksasta tai
yleensä Keski-Euroopasta, mitään ”hikipaja” -tuotteita ei käytetä. Paperia
myöten lehti panostaa laatuun, se ei ole tarkoitettu hävitettäväksi, vaan
säilytettäväksi kuten kirjat. Mallit ovat käyttötuotteita, eivät ylellisyyttä
ja tämä erityisesti vetoaa lukijoihin. Asiakkaiden pyyntöihin ja toiveisiin
vastataan mahdollisimman hyvin, tästä esimerkkinä lisäpainos vuoden 2009
lehdestä.
Kokonaisuutena pieni ja tehokas yksikkö, jossa
Tuula ei laske tuntejaan, koska ”kaikki on niin helppoa ja hauskaa”. Kaikki
laajentuminen on pehmeää ja tehdään vain kysynnän mukaan. Nykyisin myös mies on
jäänyt yritykseen töihin ja jättänyt asianajan työnsä, koska nauttii lehden
tekemisestä.
Laatu näkyy myös käännöstyössä, joka tehdään
työpareissa: kääntäjiä on kaksi, toinen tekstiilialan ammattilainen (opettaja
tms.) tai edistynyt harrastaja ja toinen kielen ammattikääntäjä. Lisäksi teksti
pidetään yksinkertaisena ja helppona, jotta ymmärrettävyys säilyy ja
toteuttajan ei tarvitse olla ammattilainen osatakseen toimia ohjeiden mukaan.
Vielä yläkertaan myymälään, vaikka emme olisi
halunneet lähteä mielenkiintoisen keskustelun takia pois. Ja myymälä – kolme
huonetta, kaikki melkein lattiasta kattoon saakka täynnä kankaita siisteissä
pinoissa, tarvikkeita, lehtiä, lankoja ja aikaa vain 20 minuuttia!
Epätodellinen hetki ja epätodelliset hinnat! Edullista, laadukasta ja
valtavasti vaihtoehtoja! Kangas kainalossa lähdin kuitenkin pois ja pyhästi
päätin palata paikalle.
Opintomatkan antia – pää on aivan ylitsepursuavan
täysi kaikesta kuullusta ja nähdystä, eri poluista oppia ja tehdä asioita. Mutta yksi
ajatus nousi ylitse muiden: kulttuuriopetuksen opetussuunnitelma on saatava myös
Kainuuseen!
Opintomatkalla mukana olivat VITAKSET-ryhmän Heli Karppinen,
Kaisa Toivonen ja Marja-Liisa Väisänen.
Huhtikuussa 2013
Heli Karppinen, VITAKSEN jäsen ja ryhmän vetäjä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti